Salon taidemuseo Veturitallin syksyssä on luvassa luontoaiheisia valokuvia ja installaatioita.

Salon taidemuseossa 4. syyskuuta yleisölle avautuva Luonto antaa – luonto ottaa -näyttely pohtii nykytaiteen välinein luonnon monimuotoisuutta ja kiertokulkua. Teoksissa tutkitaan ihmisen suhdetta luontoon: miten me olemme luonnossa? Miten tutkimme ja tarkkailemme luontoa ja miten käytämme sitä hyväksemme? Mitä tapahtuu kun lähdemme pois ja luonto ottaa omansa takaisin?

Esillä on valokuvia ja installaatioita 11 suomalaiselta nykytaiteilijalta. Näyttelyn teoksissa eläimet ottavat omakseen hylkäämämme rakennukset, katsotaan pohjoiselle yötaivaalle, kamppaillaan säätilojen ja luonnonvoimien kanssa, tutkitaan luonnonmateriaaleja ja pohditaan ihmisen tarvetta rajata luonto hallittaviksi kokonaisuuksiksi, luetteloida taksonomisesti ja sulkea häkkeihin.

Näyttelyn taiteilijat ovat Kai Fagerström ja Heikki Willamo, Paavo Halonen, Kalle Hamm ja Dzamil Kamanger, Terhi Heino, Jorma Luhta, Tuula Närhinen, Anni Rapinoja, Sanni Seppo ja Jenni Tieaho.

Luonto antaa – luonto ottaa on Salon taidemuseon ja Maaseudun Sivistysliiton yhteistuotantoa ja sen kuratoi FT Tuula Karjalainen.

Kai Fagerströmin (s. 1964) ja Heikki Willamon (s. 1952) valokuvissa eläimet ovat asettuneet asumaan ihmisten hylkäämiin rakennuksiin: ketut, mäyrät, supikoirat, näädät, hiiret, oravat ja linnut ovat ikuistuneet näiden kahden luonnontarkkailijan valokuviin. Willamo ja Fagerström ovat kärsivällisesti ja valppain mielin seuranneet metsän väkeä autioissa taloissa ja odotelleet täydellistä kuvaa.

Jorma Luhta (s. 1951) on haukiputaalainen valokuvaaja, joka tunnetaan etenkin luontokirjoistaan. Luhta aloitti julkisen uransa valokuvanäyttelyillä 1973 ja hänen ensimmäinen valokuvakirjansa ilmestyi samana vuonna. Sen jälkeen hän on kuvannut muun muassa lintuja, Lapin maisemia, öisiä metsiä sekä revontulia. Kuvia revontulista nähdään tässäkin näyttelyssä.

Syntyessään Luhta oli sokea. Lukuisten leikkauksien tuloksena hän alkoi muutaman vuoden kuluttua nähdä, ja hän ryhtyi intohimoisesti piirtämään ja maalaamaan näkemäänsä. 14-vuotiaana kynän tilalle tuli kamera ja hän on kuvannut aktiivisesti siitä lähtien. Luhta on palkittu valokuvataiteen valtionpalkinnolla kahdesti. WWF valitsi Luhdan kirjan Tähtiyöt vuoden 2009 luontokirjaksi.

Kalle Hammin (s. 1969) ja Dzamil Kamangerin (s. 1948) installaatio tutkii ihmisten ja lintujen suhteita. Hamm ja iranilaissyntyinen Kamanger ovat tuottaneet yhdessä yhteisötaideprojekteja ja näyttelyitä jo useiden vuosien ajan. He tutustuivat toisiinsa vuonna 1999 työskennellessään samassa kebabpizzeriassa. Taideprojekteissaan Hamm ja Kamanger käsittelevät useimmiten monikansallisuutta ja kulttuuria eri näkökulmista.

Hamm opiskeli kuvataiteilijaksi Lahden Taideinstituutissa ja valmistui 2002 taiteen maisteriksi Taideteollisesta korkeakoulusta. Dzamil Kamanger on varsinaiselta ammatiltaan keraamikko, ja hän on saanut taidekoulutuksensa Iranissa.

Sanni Sepon (s. 1960) valokuvataiteen ydin on yhteiskunnallisuudessa ja dokumentaarisuudessa. Sepon valokuvien fokuksessa on yksilöitä, jotka erilaisten sosiaalisten tilanteiden puristuksessa pitävät kiinni omista elintavoistaan. Palstaviljelijöitä Seppo on kuvannut vuodesta 2004 alkaen. Myös ihmisen ja luonnon suhde on ollut kantava teema hänen tuotannossaan.

Anni Rapinoja (s. 1949) käsittelee teoksissaan ihmisen ja luonnon suhdetta. Hänen teoriaa ja taidetta yhdistelevät teoksensa ovat monipuolisen tutkimuksen tulosta. Teosten materiaaleina on mm. männyn neulasia, pajunkissoja, varpujen ja puiden lehtiä, suovillaa ja järviruokoa. Kasvit, kasvien osat, eläinten jätökset jne. ovat osa luonnon kiertokulkua. Tietyssä hajoamisajassa ne muuttuvat uuden kasvun pohjaksi, humukseksi.

Terhi Heino (s. 1970) käyttää teoksissaan luonnon- ja kierrätysmateriaaleja. Heinon taiteessa keskeisessä asemassa ovat arkipäiväisiin materiaaleihin ja esineisiin liitetyt merkitykset ja mielleyhtymät. Heinon teokset näyttävät aluksi varsin tutuilta, mutta valmistusmateriaalit tai teoksen sijoittelu tilassa on tavanomaisesta poikkeavaa. Heino valmistui taiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta 2001.

Paavo Halosen (s. 1974) veistoksissa ja installaatioissa maaseudulta tutut käyttöesineet saavat uusia merkityksiä. Halonen on luonteeltaan keräilijä, hän muokkaa löytämiään materiaaleja ja esineitä luoden niistä uusia kokonaisuuksia. Halosen juuret ovat maaseudulla ja agraarikulttuurin nostalgisointi on läsnä useissa hänen töissään, samoin käsityötaidon korostus. Joskus Halosen teokset kantavat myös sosiaalisia äänenpainoja.

Tuula Närhisen (s. 1967) teoksissa yhdistyvät tutkijan ja taiteilijan näkökulmat luontoon ja sen dokumentointiin; hän tutkii luonnonilmiöitä itse kehittelemiensä metodien avulla. Teokset ovat installaatioita, joiden osana voi olla valokuvia, piirustuksia, akvarelleja tai esineitä. Närhinen on mm. tutkinut eri eläinten näkökenttiä itse rakentamiensa kameroiden avulla, antanut tuulen ja puiden piirtää oksien liikettä paperille sekä tarkastellut valon ja valonherkkien luonnonmateriaalien avulla valokuvan käsitteen rajoja. Närhinen häivyttää töissään taiteen ja dokumentaarisen kuvauksen rajoja kyseenalaistamalla perinteistä luontodokumentointia, jossa luontokappaleet ovat objekteja.

Närhinen valmistui Kuvataideakatemiasta taiteen maisteriksi 1991. Hän on myös opiskellut Teknillisessä korkeakoulussa arkkitehtuuria.

Jenni Tieahon (s. 1969) teokset ovat luonnonmateriaaleista rakennettuja veistoksia ja installaatioita. Ulkona työskentelevä taiteilija kerää materiaalin metsistä ja pöheiköistä, materiaaleina voivat olla männynkävyt, oksat, palot tai vaikka rahkasammal. Tieaho pitää tärkeänä, että teoksilla on ollut oma kiertokulkunsa. Materiaalilla on jonkin aikaa olemassaolonsa veistoksena, kunnes se taas palautuu luontoon tuhkan tai kompostin muodossa.

Luonto antaa – luonto ottaa on esillä Salon taidemuseossa 10.10. asti. Näyttelyä ovat tukeneet Ferinkuva, Patricia Seppälän säätiö sekä Keskitien tukisäätiö.